Olemme olleet kuluneena vuonna vieraana useissa häissä ja nyt
seuraavien ollessa aivan kulman takana aloimme poikaystäväni Igin (teiniaikojen
lempinimi, joka on kulkeutunut myös minun korviini) kanssa keskustella
avioliitosta. Olemme seurustelleet nyt noin kolme ja puoli vuotta. Tapasimme
aikana, jolloin molemmat olimme toipumassa edellisen seurustelusuhteen
päättymisestä emmekä halunneet seurustella vain, koska nautimme toistemme
seurasta. Niinpä jo toisilla tai kolmansilla treffeillämme keskustelimme
suhtautumisesta avioliittoon, lasten hankintaan sekä muista aiheista, jotka
käsitellään perinteisesti vasta huomattavasti myöhemmin. Ajatus siitä, että
seurustelumme oli aikaa myöten toivottu muuttuvan avioliitoksi, ei siis tullut
kummallekaan yllätyksenä. Yllätyksenä tuli keskustelun herättämien tunteiden
voimakkuus. Pelko, epävarmuus, ilo ja rakkaus olivat kaikki sekoittuneet toisiinsa.
Tuon keskustelun seurauksena päätimme mennä naimisiin, kun Igi valmistuu yliopistosta vuonna 2018.
Kumpikaan meistä ei siis varsinaisesti kosinut, vaan keskustelimme yhteisestä toiveesta mennä lähivuosina naimisiin. Olemme kumpikin (ainakin omasta mielestämme)
hyvin rationaalisia ihmisiä ja suhtaudumme avioliittoon pääasiallisesti
juridisena sopimuksena, joka turvaa puolison oikeusturvaa. Kuitenkaan kihlautuminen
yhteisellä sopimuksella ei vaikuttanut tyydyttävän meistä kumpaakaan. Kysyinkin
poikaystävältäni, saanko kosia häntä erikseen. Hän sanoi mieluummin kosivansa
minua itse. Olemme siis kai teknisesti ottaen kihloissa, mutta olen silti tilanteessa,
jossa ilmeisesti monet naiset ovat usean vuoden seurustelun jälkeen – odotan kosintaa.
Tilanne kuvaa täydellisesti sisälläni tapahtuvaa myllerrystä. Olemmeko me nyt
sitten oikeasti kihloissa vai emme? Väestöliitto määrittelee kihloissa olemisen
vapaamuotoisena sopimuksena naimisiin menemisestä. Muiden ei edes tarvitse
välttämättä tietää kihlautumisesta. Tämän määritelmän mukaan olemme siis
kihloissa. Kuitenkin huomaan kaipaavani kosintaa ja sormusten hankintaa enkä koe olevani kihloissa. Siksi
olisin itse halunnut kosia, ellei poikaystäväni olisi pyytänyt tätä oikeutta
itselleen. En vain löydä tälle kaipuulle mitään järkiperäistä syytä. Ehkä
meillä molemmilla on taustalla ajatus kihlautumisen historiaan liittyvästä
sitovuudesta. Olihan kihlautumisen seurauksista aiemmin säädetty jopa avioliittolaissa.
Tai sitten olemme altistuneet liian suurelle määrälle Hollywood-elokuvia ja
kaipaamme kosintaa sen vuoksi. Todennäköisesti totuus löytyy – kuten aina – siltä
väliltä.
