Viime viikkoina elämässä on tapahtunut hyvin paljon. Vanhempani joutuivat auto-onnettomuuteen (ja ovat onneksi kunnossa!), muuton valmistelu jatkuu, töissä joulunaluskiireet lisääntyvät ja Igin tentit pukkaavat päälle. Silti Igi löysi viime perjantaina sopivan kohdan kosia. Hän ei kyennyt tekemään sitä suunnittelemallaan tavalla, mutta sovimme kosinnan yhteydessä, että me voimme kosia toisiamme koko loppuelämämme ajan uudelleen ja uudelleen ja samalla kilpailla kumpi tekee sen paremmin. Hetki oli kaunis ja vaikka se ei tullut lainkaan yllätyksenä, oli kyyneleitä vaikea välttää.
Olemme nyt siis virallisesti kihloissa. Olemme saaneet lukuisia onnitteluita ja facebook-päivitykseen satoja tykkäyksiä. Sormukset on sormessa. Onko mikään silti muuttunut? Tätä me pohdimme Igin kanssa. Kyse voi olla viimeaikaisten tapahtumien aiheuttamasta uupumuksesta tai naimisiinmenopäätöksen jälkeen kuluneesta ajasta, mutta emme kumpikaan juuri koe minkään muuttuneen suhteessamme kihlautumisen jälkeen. Olkoonkin, että siitä on vain pari päivää aikaa. Vain onko kyse siitä, että avioliitto on pohjimmiltaan juridinen sopimus ja parisuhde on se, jossa eletään. Avioliitto on sitoumus siitä, että haluamme pysyä yhdessä koko elämämme ajan ja haluamme myös yhteiskunnan ja lakijärjestelmämme tunnustavan sen. Me olemme kasvaneet tätä päämäärää kohti jo vuosien ajan. Kihlautuminen oli vain keino kertoa se muille. Meidän parisuhteemme on se, mikä tuo elämään kuplivaa onnea ilon hetkillä ja surun saapuessa kääriin sinut huopaan ja lohduttaa. Se on se, minkä minä haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti